Kiihtelysvaaran sydämessä, siellä missä muinaisten Karelidien selkäpii kohoaa vaarojen muodossa kohti taivaanrantoja, seisoo Susivaara — paikka, jonka nimi jo yksinään kulkee kuin metsässä kaikuva varjo. Tarinan mukaan ensimmäiset sudet valitsivat tämän vaaran pesäpaikakseen, kauan ennen kuin yksikään kanteleen sävel halkoi ilmaa. Sudet juoksivat rinteitä pitkin kuin harmaa tuuli, vartioivat kulkureittejä ja kuuntelivat metsän hiljaista hengitystä.

Mutta Susivaaralla on toinenkin, ihmisille rakas historia. Sanotaan, että kun Elias Lönnrot kierteli Kiihtelysvaarassa, hän pysähtyi Susivaaran juurelle kuuntelemaan, kuinka kantele soi jokaisesta pirtistä. Kylän runonlaulajat pitivät vaaran rinteissä taukoa, ja heidän lauluissaan susi oli sekä opas että varoittava varjo, muinaisten kertomusten vartija.

Vuosikymmenten vieriessä Susivaaran tarinat eivät kadonneet — ne vain vaihtoivat muotoaan. Jossakin vaiheessa sudet saivat rinnalleen uuden äänen: moottorien matalan jyrinän. Ensin tulivat vanhat autot, sellaiset pyöreälinjaiset ja kromireunaiset, joiden kuskit ajoivat sorateitä kuin matkaisi menneen ja tulevan rajalla. Sitten saapuivat moottoripyörät: kulkuneuvot, jotka lauloivat omalla tavallaan, kuiskivat vapautta ja kertoivat omistajistaan saman kuin susi laumastaan — sitkeyttä, rohkeutta ja hieman villiä mieltä.

Susivaaran huipulle nousi lopulta kahvila, mutta ei mikä tahansa. Sen sanotaan rakentuneen kohtaan, jossa jättiläisen myllynkivi oli kerran vierähtänyt ja pysähtynyt. Kahvila otti nimekseen Susipesä, ja siellä tuoksuu tänäkin päivänä kahvi, vastapaistetut pullat ja vieno savun aromi, joka muistuttaa vaaran pitkästä historiasta. Ikkunoista avautuu näkymä yli metsien, ja toisinaan — jos sattuu olemaan oikeaan aikaan liikkeellä — voi nähdä harmaan hahmon vilahtavan puiden lomassa. Joku väittää sen olevan susi, joku moottoripyöräilijän nahkatakki, joku varjo. Tarina ei ota kantaa. Tarina antaa jokaisen uskoa oman versionsa.

Vanhojen autojen paraatit ja moottoripyörien kokoontumisajot ovat tehneet Susivaarasta paikan, jossa mennyt ja nykyinen kohtaavat. Kiihtelysvaaran murteen soinnut kulkevat kahvilan pöydissä, ja Väinämöisen Aatami Kärnän laulujen kaiku tuntuu kuin vaaran laella kulkevana tuulena.

Susivaara on siis enemmän kuin paikka — se on kertomusten risteys. Se on muinaisten vuorten varjoon kätketty laulu, jossa sudet vartioivat polkuja, moottorit hyrisevät kuin uuden ajan runonlaulajat ja menneiden aikojen tarinat kulkevat edelleen ihmisten mukana, kahvikupin lämmössä ja vaaran huipun hiljaisuudessa.